I know you care

Näyttää olevan taas viikko kun oon täällä näyttäny elonmerkkejä, joten jos sitä taas jotain säälittävää väkertäis.

Mun itseasiassa pitäis tälläkin hetkellä tehdä läksyjä/laskee matikkaa, mutta minkäs teet kun on 3 viikon jälkeen motivaatio jo miinuksen puolella. Tänään oli opon tunti ja tuli vähän sellanen fiilis että mitä vittua mä teen täällä. Mä en tuu pääsemään kurssikokeista läpi saatika sitten mitään yo-kokeiden juttuja. Hissasta pitäis tehdä neljän sivun essee ja terveystiedosta kirjallinen esitelmä syövästä.  Lisäks mun Åren laskettelukurssi taitaa kusta ja pahasti, koska sitä ei olla merkitty mun opintosuunnitelmaan ja kaikkee muuta sen näköstä paskaa, mikä ei ainakaan nosta mun motivaatioo. Tänäänkin 8-16 koulua. Onneks koulussa on ihania kavereita ja mukavaa silmänruokaa niin ehkä mä nyt tsempaan.

Housessa oli eilen sellanen kone, millä ne näki mitä yks muija uneksi. Tai siis mistä se näki unta. Aloin sitten miettiin, että onks sellasia oikeesti. Koska ois ihan hiton helmee nauhottaa uniaan ja vois sitten aina kattoo niitä. Unissa kaikki tunteet on aitoja ja se on ihan sairaan hassua, miten vaikka on nähny jostakusta unta yöllä ja että on ollu vaikka jotain palavia tunteita tätä kohtaan ja koulussa kun tapaa tämän tietyn niin sydän jättää yhden lyönnin lyömättä, vaikka tosielämässä ei oo mitään tunteita mihinkään suuntaan. Se kai jää jotenkin alitajuntaan. Mutta ehkä siinä olis tosi huonokin puoli, jos vois nähdä uniaan nauhalta. Koska mä ainakin juuttuisin niihin uniin ja kattellisin niitä kokoajan ja unohtaisin elää. Ehkä siks, koska mä nään suhteellisen usein unia missä isä on elossa, joten mun elämä menis niitten unien replaylla. Yks yö näin unta, että joku soitti mulle ja vastasin, niin se oli mun isä. Juteltiin sen kaa hetkinen ja sen puhelun jälkeen kuuntelin sen puhelun miljoona kertaa uudestaan, koska niin mä sain vähän aina mun isää takasin. Ehkä se oli jonkulaine enneuniviesti, että tollasiin juttuihin voi oikeesti jäädä junnaamaan eikä se oo aina kauheen hyvä.

Ei tässä muuta kun nokka kohti uusia matikanlaskuja, unia ja tuskia. Saa lähettää mulle suklaata.

It's always a good time

Lukio elämä on parasta. Matikasta vihdoin tajuu jotain, kun on kunnollinen opettaja ja koululiikuntakin on jopa huikeeta. Tuolla meitä ei enää pidetä sellasina kakaroina, joiden pitäs nukkua aina väillä päiväunia. Tietenkin lukiossa vaaditaan aika paljon, mutta ei se nyt niin paha ole. Samoin hassuinta on se, miten kolme vuotta sitten kun tultiin yläasteelle ja kaikki -95 katto halveksuvasti siellä, niin nyt kolme vuotta myöhemmin samat ihiset hymyilee sulle käytävillä ja niitä ei oikeestaan kiinnosta uudet oppilaat, antavat meidän elää omaa elämää. Samoin kaikki villeimmät lapset on kuoriutunu pois, niin lukiossa vallitsee sellanen sivistynyt ja tosi aikuinen tunnelma, kun ei meijänkään 9Dn pojat pyöri enää lattialla painimassa. Yks päivä Niklas tuli käymään lukiolla, sehän siis opiskelee ajokinkujall amiksessa, niin huomas heti että nyt on yks musta lammas joukossa. Heti yhdestä lauseesta minkä se heitti, liittyen johonkin retuun tai jotain ni huomas että niin. Oikeesti, miten se lukiolaisten ja amislaisten ero voi olla niin iso? Ehkä kaikkein ouodinta kuitenkin on se, että vielä 2 kuukautta sitten me oltiin koulun pääjehuja, me ninkun käytännössä hallittiin sitä koulua. Nyt me ollaan maailman vähäpätöisimpiä ihmisiä koko koulussa.

Eilen katoin ihanan videon, joka teki vähän ninkun pisteen mun iin päälle, siitä mitä teen lukion jälkeen. Tottakai yritän perämieskouluun, mutta sinne otetaan niin vähän kerrallaan, joten se tarkottaa, etten välttämättä muutamalla ensimmäisellä yrityksellä sisään pääse. Joten, jos mun rahatilanne sen sallii, niin ennekö haen valokuvauskouluun niin lähen afrikkaan auttaan pieniä tummia lapsia. Koska en usko, että kauheen moni muu asia tekee niin hyvää, kun se että näkee sen pienen tummaihosen pojan hymy, kun se on saanu jotain hienoa. Ne osaa nauttia todella pienistä asioista ja ehkä sieltä vois itekkin oppia kaikenlaista.




Parin viimepäivän aikana mä oon alkanu himoitseen tragusta. Oon lukenu muutaman Suomi24 kesksutelun kyseisetä lävistyksestä ja mua alko pelottaan. Toi ois ihan perkeleen hieno, mutta se että jos se tulehtuu ja siihen kasvaa kudospatti tai että se menee vähän ohi ja rusto repee ja muuta vastaavaa. Kuulemma sattuu enemmän kun mikään lävistys, mutta se siinä nyt ei kauheesti pelota. Sekunnin sadasosanhan se vaan kirpasee. Sitten jotkut on myös kertonu, että pelkästäään hymyileminen sattuu traguksen kaa, tai pelkästään pieni tuulenvire, puhumattakaan sen päällä nukkumisesta tai vaatteiden pukemisesta tai jos vaikka vahingossa osuu siihen. Mutta se on niin hieno!!

Ehkä mun tarvii vaan kärsiä rauhassa, kun oon niin pelkuri.

I never asked you to change

Musta tuntuu, että syksy todellakin tekee tuloaan. Ulkona sataa vettä kun esterin takalistosta, eikä aurnkokaan enää lämmitä ainakaan samallailla. Muutenkin tosi masis olo, kun kesä on nyt virallisesti ohi, mutta toisaalta ihan kiva olla taas rutiineissa. Vielä parempaa on olla lukiossa, kun saa tututsua uusiin kavereihin ja näkee vanhoja taas säännöllisesti. 

Ekasta päivästä lähtien mä pääsen jo mun rutiineihin kiinni: koulun jälkeen ruokaa, sitten salille ja sitten kotiin, illalla vihreetä teetä ja telkkaria. Yksinkertaista ja ihanaa. Pienimmöt asiat elämässä tekee kaikken onnellisimmaks. Kuten peiton alla telkun kattelu tai sateessa käveleminen, alennuskupongit, venyttely, hymy... Oikeesti pelkkä 'moi' voi saada niin hyvän fiiliksen päälle tai pelkästään joku asia, missä onnistuu. Onnistumisella viittaan siihen, miten vedin tänään ex tempore meijän ryhmälle nimileikin, enkä nolannu itteeni, ainakaan kauheesti. Pieni asia, joka oli täydellinen tähän kohtaan ois niskahieronta, enempää en pyydä. 

Tällähetkellä tuntuu, etten tuu kirveelläkään pärjään lukiossa. On kursseja ja koodeja ja poikkeuksia ja hyppyjä ja kaikkee mahdollista, mitä en ymmärrä nyt enkä varmaan tulevaisuudessakaan. Mä pelkään ekaa koeviikkoo. Yleensä yläasteella kun luin kokeeseen, niin söin aina samalla paketillisen dopseja, joten nyt kun paraimpina viikkoin aon 6-7 koetta, niin voin vaan kuvitella paljonko niitä dopseja menee. Pitänee kiristää salitahtia aina koeviikon jälkeen. Mä en edes uskalla ajatella kuinka vaikeita noi aiheet noissa kirjoissa on. Mä peloissani oon pitäny kaikki kirjat kii, enkä oo vilkassukkaan niitten sisään. Pitkää matikkaa pelkään ehkä eniten, koska se on tärkein ja vaikein. Toivottavasti tästä selvitään.

You start wonder why you came

Tää on ehkä yksi tärkeäkin tekijä, miks mun kesä oli niin huikee. Aina sillontällön oli päivä kun sai jäädä sänkyyn makaan, pistää kuulokkeet korivlle, maailma pois päältä ja we♥it päälle. Kuunnella Frayta ja muuta tyttömusaa ja blogata. Koska välillä ittee täytyy muistuttaa vähä rauhottuun ja sillon taas aina jaksaa tehdä kavereiden kanssa. Aika usein parisuhteessa olevat ihmiset muuttuu ja syy on tasan siinä, että sillon ei ole enää aikaa olla oman ittensä kanssa. Sillon vetää sellasen naisellisen verhon päälleen ja täytyy 24/7 esittää, että on täydellinen ja pitää kokoajan miellyttää sitä toista. Me keillä on enemmän aikaa, istahdetan aina välillä koneelle ja luetaan teen quoteseja ja ajatellaan että toi todellkin on minä ja toi en todellakaan ole minä. Joillakin ei oo aikaa muistella että millanen oikeesti on ja siks ne ehkä muuttuukin.

Eikä pelkästään se bloggaaminen vaan myös kaikki elokuvat ja kaikki sarjat mitä oon koulunnu. Mä en edes muista mitä kaikkee mä oon nyt kesällä nähny, mutta se on vaan melkein täydellistä istua vihree tee kädessä viltin alla sängyllä kattellen jotain Channing Tatum leffaa. Tai syödä sipsiä ja kattoo selviytyjiä sohvalla tai aamulla syödä ulkona aamupalaa ja kattoo frendejä. Tai pelätä Pilvin kaa muutaman American Horror Story jakson jälkeen. Loppukesästä nyt on tullu tavaks syödä vadelmia ja kattoo Sex and the Cityä.

Yks internetin parhaista puolista on se, kun voi lukee ajankohtais-blogia, jota yks finnairin miehistöstä kirjottaa. Lukee siitä, miten se lensi just JFK:n kentälle. Kun voi kuunnella live-radioo JFK:n tornista, miten lennonjohtajat ohjaa koneita laskeutuun ja samalla kun löytää flightreydarista samaisen lennon, mille just lennonjohtajanainen puhuu ja ohjaa ottaan suuntiman kohti kenttää ja seurata sen laskeutuminen, live-ajassa. Tän takia mä olen syntnyt.

©

Tänään oli mahtava viimenen lomapäivä. Aamulla heräsin (tosin herätyskellon voimin) ja lähin Tampereelle Pauliinan seuraks shoppaileen. Mun budjetti oli tasan 18 e ja sen itseasiassa käytinkin. Pauliina tarjos Dannys Dinerista salaatit, ninkun se lupaskin. Nyt ajattelin kattoo vähän huomisia vaatteita ja sitten kaivautua viltin alle, juoda vähän teetä, syödä suklaata ja kattella pari jaksoo Sinkkuelämää. :)

You're gonna miss me by my hair, you're gonna miss me everywhere

© Anteeks pikseleistä

Iso, iso kiitos kaikille, jotka olitte osallisia mun kesään, koska mun kesä oli 5/5. Vaikka mä vähän pelkäsinkin sitä ja olin vähän skeptinen mun kesän onnistumisen kannalta, niin kuitenkin tää oli yks parhaista kesistä aikoihin. Mä olin rannalla, pelasin lentopalloo upeiden ihmisten kaa, lilluin uimapatjalla tunteja, katoin älyttömän monta leffaa, katoin frendejä ja sinkkuelämää, rullailin, matkustin, huvipuistoilin, iskin miehiä, olin kavereiden kaa, samoin sukulaisten. Puuttumaan jäi vaan se telttailu, mikä on pitäny suorittaa jo aikoja sitten. Mutta kokonaisuudessaan mun kesä oli odotettua paljon parempi. Kiitos kaikille ♥

Mä en haluais että kesä loppuu, mutta nyt on ehkä munkin aika herätä todellisuuteen ja alkaa miettimään koulua ja muutenkin ihan vaan valintoja ja muita aikuisen tärkeitä asioita. Tosielämä on rankkaa, mutta tää on kyllä aika mahtavaa. Ihanaa mennä uuteen kouluun, jossa on uusia ihmisiä, uusia aineita, uusia opettajia ja uusi elämä. Mua ei vois enempää pelottaa lukioon meno, mutta toisaalta en malta odottaa sitä. Nenä kohti uusia haasteita vai miten se meni?

Nyt nautin viimesestä viikonlopusta oikein urakalla ja kattellaan sitten taas uudestaan.